Yksi joulu meni ohi ja uudenvuoden alun juhlatkin. Alkuvuosi on mennyt enimmäkseen kotona ollessa.

Olen yleensä liikkuvainen ihminen, mutta jatkuva teiden liukkaus pelottaa. Lisäksi nivelreuma runtelee jalkoja eikä kaatuminen todellakaan houkuta. Koronan leviäminen ei myöskään houkuta kovin usein ihmisten ilmoille.

Kotona on ollut oikeastaan ihan mukavaa. Olen lukenut kirjoja ja tehnyt välillä sanahakuja. Kotona riittää aina jotain pientä puuhastelua, ja onneksi on puhelin ja Facebook, joilla voi pitää yhteyksiä ystäviin. Televisio näyttää monet uutiset päivässä niin pysyy uutisvirrassa mukana.

Onneksi rakkaimmat ja tärkeimmät ystävät ovat pysyneet rinnalla eivätkä pelkää muistisairautta. Se muistuttelee itsestään silloin tällöin ja milläpä muulla kuin muistin pätkimisellä.

Hyväkin tarina, jota olen kertomassa, voi kadota mielestä kuin tuhka tuuleen kesken kaiken.

Kun olen lähdössä jonnekin, pitää aikatauluja tarkastaa tarkastamasta päästyä.

Tavarat pyrin pitämään omilla paikoillaan, jotta ne löytyvät helposti, mutta toisinaan joudun kuitenkin hortoilemaan pitkään, kun ne ovat vaihtaneet paikkaa. En ainakaan minä muista niitä siirtäneeni…

Lopuksi lapsen lohdutussanoja: Juttelin 10- vuotiaan tyttärenpojan kanssa, ja kesken jutun unohdin, mitä olin puhumassa. Hymähdin hiljaa, kuinka huono muisti ärsyttää. Poika vilkaisi minua ja sanoi: ”Ei kai noin vanhan ihmisen tarvitse enää kaikkea muistaakaan.”

No niin kai se sitten on!

---